Emme ole yksin

Emme ole yksin

TEKSTI:Helena Telkänranta

Vierasta älyä on etsitty maailmankaikkeuden ääristä. Sitä voi kuitenkin löytyä lähempää kuin luulisi. Tutkimusten mukaan eläimistä ainakin nisäkkäät ja linnut ovat vähintään osan ajastaan tietoisia.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2004

JULKAISTAAN KESYKOIRASSA KIRJOITTAJAN JA TIEDELEHDEN LUVALLA!

 

Kaitafilmiprojektori surisee yhdysvaltalaisen Georgian osavaltionyliopiston apinalaboratoriossa. Professori Sue Savage-Rumbaugh näyttää Austin-nimiselle urossimpanssille dokumenttia villeistä simpansseista. Äkkiä Austin päättää tehdä näytännöstä vähän interaktiivisemman. Se loikkaa projektorin ja valkokankaan väliin, niin että sen varjo heijastuu viidakkoserkkujen sekaan. Sitten se asettelee itsensä sellaiseen asentoon, jossa sen varjo näyttää ajavan valkokankaan simpansseja takaa.

Savage-Rumbaugh ja hänen kollega-aviomiehensä Duane Rumbaugh ovat tutkineet simpanssien käsityskykyä ja kommunikaatiota 1970-luvulta lähtien. Austin on yksi niistä, joilla he ovat testanneet, miten simpanssi hahmottaa oman olemassaolonsa. Etenkin peilikokeiluihin Austin on osallistunut innokkaasti: Savage-Rumbaugh on raportoinut tutkimuskohteensa laittavan meikkiä kasvoihinsa peilin avulla ja sovittelevan peilin edessä harteilleen turkispuuhkia, jotka saavat sen näyttämään entistäkin isommalta ja hurjemmalta simpanssiurokselta.

1990-luvun puoliväliin asti uskottiin, että ihmisten lisäksi vain ihmisapinat ymmärtävät peilin merkityksen: että lasissa näkyy eläin itse. Sitten osoittautui, että delfiinitkin pystyvät samaan. Kun vankeudessa elävien pullokuonodelfiinien ruumiiseen maalattiin täpliä ja niiden annettiin myöhemmin katsoa peiliin, ne reagoivat koettamalla taivuttautua katsomaan sitä osaa ruumiistaan, johon oudot koristukset olivat ilmestyneet. Koetta on toistettu samoin tuloksin eri delfinaarioissa eri delfiineillä, viimeksi New Yorkin akvaarion yhteydessä toimivassa Osborn-laboratoriossa, jonka tutkijat Diana Reiss ja Lori Marino julkaisivat tuloksensa toukokuussa 2001.

koira24

Peilailevat simpanssit ja delfiinit voivat kuulostaa hauskoilta, mutta tietämättään ne myös ruokkivat vakavaa väittelyä. Eläinten tietoisuus on kuuma keskustelunaihe, joka on poikinut enemmän varmoja mielipiteitä kuin varmoja vastauksia.

Mitä eläimet oikeastaan ovat? Zombeja tai unissakävelijöitä, jotka suorittavat kaikki elämänsä toimet syömisestä paritteluun ja poikasten hoitoon mekaanisesti, huomaamatta itse mitään siitä, mitä on meneillään? Vai kansoittaako tätä planeettaa meidän lisäksemme lukemattomien muiden tietoisuuksien joukko?

 

Ylintä tasoa eli tietoisuutta itsestä on havaittu ainakin apinoilla

 

Viime vuosisadan keskivaiheilla tiedeyhteisössä oli vallitsevana behavioristinen näkemys, joka piti eläinten reaktioita automaattisina. Vuosisadan loppua kohti tämä rintama alkoi kärsiä miestappioita. Erityisesti viime vuosikymmenen aikana hermofysiologit, psykologit, evoluutiobiologit ja eläinten käyttäytymisen tutkijat ovat löytäneet entistä suurempia yhtäläisyyksiä ihmisen ja monien muiden eläinten aivotoiminnan välillä.

Uranuurtaja eläinten tietoisuuden tutkimuksessa oli hiljattain edesmennyt Donald Griffin, Harvardin yliopiston eläintieteen professori, joka kuoli marraskuussa 2003 – sama mies, joka 1940-luvulla sai selville, että lepakot suunnistavat kaikuluotauksen avulla. Ajatus kaikuluotaavista lepakoista herätti aikoinaan epäuskoa. Nyt se on vakiintunut osaksi biologian perustietoja, mutta sen sijaan eläinten tietoisuuden tutkimus on yhä alkutaipaleellaan.

”Vielä ei ole mitään mittalaitetta, jolla voitaisiin katsoa eläimen – sen enempää kuin ihmisenkään – mielen syövereihin ja kertoa, mitä siellä oikeastaan liikkuu. Tähänastisten tutkimustulosten perusteella näyttää kuitenkin siltä, että eläinten kokemusten sisältö voi olla hyvinkin erilainen kuin ihmisten”, Griffin kirjoittaa viimeiseksi jääneessä kirjassaan Animal Minds vuodelta 2001. ”Se rajoittunee yleensä siihen, mitä eläin sillä hetkellä kokee. Ajoittain kokemus sisältänee myös muistoja menneestä tai odotuksia tulevasta.”

Monien muiden tutkijoiden tavoin Griffin jakaa tietoisuuden kahteen tasoon. Alempi taso sisältää subjektiivisia kokemuksia: eläin pelkää pedon lähestyessä ja valitsee pakoreitin tai kokee mielihyvää nähdessään parittelukumppanin. Tämänkin näennäisesti yksinkertaisen tietoisuuden koejärjestelyissä tutkijan oma äly ja tietoisuus joutuvat koetukselle, jotta luonnon sinänsä nerokkaita mekanismeja ei tulkittaisi väärin eläinyksilön tietoisiksi päätöksiksi. Eläinten käyttäytymistieteen professori Marian Dawkins Oxfordin yliopistosta on vuosien ajan analysoinut toisten tutkimustuloksia kriittisesti ja päätynyt arvioon, että ainakin nisäkkäät ja linnut ovat vähintään osan ajastaan tietoisia.

Suurempia tieteellisiä kiistoja on nostattanut se, onko joillain eläimillä hallussaan toinenkin taso eli tietoisuus itsestä. Itsestään tietoinen olento on selvillä omien ajatustensa olemassaolosta, ja se kykenee ajattelemaan myös ajatuksiaan eikä vain ulkomaailmaa.

Miten voi saada selville, ymmärtääkö eläin ajattelevansa? Vastaus voi löytyä mutkan kautta: ymmärtääkö se toisten ajattelevan samalla tavalla kuin se itse. Vaikka tämä ei kovin jalolta kuulostakaan, yhtenä osoituksena kyvystä pidetään sitä, että eläin osaa tahallaan petkuttaa toista. Näyttöä tästä on karttunut lähinnä apinoista, erityisesti ihmisapinoista.

 

Ihmisapinoiden kielitaito kolmivuotiaan lapsen veroinen

 

Yksi lupaavimmista ikkunoista eläinten tietoisuuteen on kuitenkin niiden kommunikaatio. Monet eläimet välittävät viestejä vaistomaisesti, mutta muun muassa luonnonvaraisilla simpansseilla on havaittu olevan eräänlainen protokieli. Ne käyttävät erilaisia ääniä ja liikkeitä, kuten lehden sivelemistä sormilla tai huulilla, välittämään tiettyjä, opittuja merkityksiä. Eri apinayhteisöt käyttävät aivan erilaisia merkkejä, ja uusia syntyy toisinaan.

Ihmisapinoiden on mahdotonta lausua useimpia meidän käyttämistämme äänteistä, koska niiden kurkunpään rakenne on erilainen. Sen sijaan useat tutkimuslaitoksissa elävät gorillat, simpanssit ja kääpiösimpanssit eli bonobot ovat oppineet käyttämään kuurojen viittomakielestä muunneltua elekieltä tai tietokoneen näppäimistöä, jossa kukin abstrakti symboli merkitsee yhtä sanaa.

Kielenkäytössään apinat ovat kehittyneet suunnilleen kolmivuotiaan lapsen tasolle. Ne oppivat käyttämään joitain satoja merkkejä ja rakentavat niistä yksinkertaisia lauseita. Ne osaavat myös yleistää oppimiaan käsitteitä. Kun esimerkiksi Washoe, maailman ensimmäinen viittomakieltä käyttänyt simpanssi, oppi avaamista tarkoittavan merkin oven avaamisen yhteydessä, se alkoi käyttää sitä myös pyytääkseen ihmisiä avaamaan laatikoita, kuvakirjoja ja vesihanan.

Testattu on sekin, että ihmisapinat ymmärtävät, mikä ero on lauseilla ”laita maitoa hilloon” ja ”laita hilloa maitoon”. Tuloksena on syntynyt paitsi omituisia simpanssinherkkuja myös kiihkeä tieteellinen kiista. Osaavatko ne kieltä? Mikä osa apinoiden kommunikaatiosta oikeastaan on tietoisuutta ja mikä sen esiastetta, pelkkää nimilappujen ymmärtämistä? Onko viittomien tarkoituksena vain saada hoitaja antamaan banaani eli tekemään tietty teko – eikä vaikuttaa hänen uskomuksiinsa, mitä pidetään yhtenä aidon kielen määritelmistä? Toisaalta jos kieli määritellään näin, ovatko monet omistakaan arkielämän lausahduksistamme aitoa kieltä?

Apinoiden kielenoppimisella on ilmeiset rajansa. Lahjakkaimmatkaan viittoja-apinat eivät ole edenneet kysymyksissään ”miksi”-vaiheeseen, jonka valtaan ihmislapset tempautuvat noin nelivuotiaina. Apinat eivät myöskään yleensä pohdiskele abstrakteja asioita, joskin yksi tunnetuimmista viittovista apinoista, Koko-gorilla, on spontaanisti tehnyt huolestuneita kysymyksiä kuolemasta. Donald Griffin arvioi tähänastisia tuloksia toteamalla, että vaikka apinoiden ei voi sanoa omaksuneen viittomakielen käyttöä läheskään täydellisesti, niiden viittomat kertovat silti yhtä ja toista siitä, mitä niiden mielessä liikkuu.

koira

Papukaijatutkija suunnittelee lemmikeille sopivaa nettichattia

 

Ihmisen kehittämän kielen rakenteet ovat menneet perille kaukaisempaakin sukua oleville lajeille. Yhdysvalloissa tutkija Lou Herman on saanut kaksi delfiiniä ymmärtämään muutamia kymmeniä vihellys- ja elesignaaleja enintään viiden sanan mittaisina lauseina, esimerkiksi ”vie pohjalta putki pinnalle renkaaseen”. Delfiinit noudattavat käskyjä oikein, vaikka niille on opetettu vain yksittäisten sanojen merkitys, ei koko lauseiden.

Jopa vanha käsitys papukaijoista aivottomina matkijoina on karissut, kun tutkija Irene Pepperberg Arizonan yliopistosta on tehnyt kokeita harmaapapukaijoilla, jotka ovat ihmisten keskustelua seuraamalla oppineet käyttämään sanoja tarkoituksellisesti. Kaijoista vanhin ja kuuluisin, Alex, käyttää muutamia kymmeniä sanoja, kuten pähkinä, avain, paperi tai punainen. Se vastaa useimmiten oikein sellaisiin kysymyksiin kuin ”kuinka monta mustaa kiveä tässä on”, vaikka esillä olisi muunkin värisiä kiviä ja muita mustia esineitä ja vaikka se ei olisi kuullut tätä nimenomaista kysymystä koskaan aikaisemmin.

Tavoitan Pepperbergin sähköpostilla hänen työpaikaltaan MIT:n viestintälaboratoriosta, jossa hän on vierailevana professorina. ”Olen varma, että monilta muiltakin eläimiltä löytyisi kehittyneitä kognitiivisia kykyjä, jos niitä vain tutkittaisiin”, hän kirjoittaa. ”Linnuista erityisesti varislinnut olisivat lupaava kohde.”

Mutta onkohan Pepperbergillä vain käynyt satumainen tuuri? Jospa tilanne onkin sama kuin jos jokin vieras kulttuuri olisi halunnut 1900-luvulla tutkia, kuinka älykkäitä ovat ihmiset – ja kidnapattavaa etsivien tutkijoiden haaviin olisi osunut valkohapsinen herra nimeltä Albert Einstein?

Pepperberg hymyilee sähköpostitse mutta pitää mahdollisuutta olemattomana. ”Muut papukaijamme oppivat yhtä lailla. Oppimistulosten erilaisuuteen vaikuttavat enemmän opetusmenetelmien kuin yksilöiden erot.”
Parhaillaan kaijoille suunnitellaan uusia koesarjoja, joilla selvitetään niiden kykyä ymmärtää lukumääriä ja hahmottaa tilaa. Tulossa on myös projekti, joka kulkee lempinimellä ”Interpet Explorer”. Pepperberg aikoo kokeilla, pystyisivätkö papukaijat kommunikoimaan niille suunnitellulla näppäimistöllä, mikä ihmisapinoilta käy leikiten, ja voisivatko ne olla tietokoneyhteydessä keskenään. Tämä voisi avata yllättäviä mahdollisuuksia. ”Yksinolo on vakava ongelma miljoonille lemmikkipapukaijoille maailmassa. Tutkimme, voisiko Internetin käyttö lievittää niiden kokemaa stressiä ja pitkästymistä”, Pepperberg selittää.

 

Sekä antropomorfismi että ”mekanomorfismi” vievät harhaan

 

Tuskin mikään voisikaan kuvata tietoisuuden tutkimuksen murrosta paremmin kuin ajatus netissä surffaavasta papukaijasta. Griffin toteaa kirjassaan, että vielä muutama vuosikymmen sitten eläinten tietoisuudesta puhumistakin pidettiin tiedeyhteisössä huonona käytöksenä. Hän pohdiskelee, mahtoiko suhtautumisessa kaikua reaktio myöhäiskeskiaikaan, jolloin eläimiin suhtauduttiin hyvin antropomorfisesti eli inhimillistävästi. Härkiä ja rottia jopa tuomittiin oikeussaleissa. Ehkä siitä johtui, että 1900-luvun behavioristit heilahtivat varmuuden vuoksi toiseen äärimmäisyyteen, jonka Bostonin yliopiston tutkija Eileen Crist on ristinyt ”mekanomorfismiksi”.

Oman tietoisuutemme rajat saavat meidät helposti olettamaan, että eläinten mielenliikkeet ovat samanlaisia kuin omamme. Kuinkahan suuri osa esimerkiksi koirien ja kissojen käyttäytymisongelmista johtuu siitä, että omistaja odottaa niiden kokevan asiat samalla tavalla kuin ihminen?

”Suurin osa!” puuskahtaa sähköpostihaastattelussa yksi kansainvälisesti arvostetuimmista koira- ja kissaongelmakonsulteista, brittiläinen eläintieteen tohtori Peter Neville. ”On tavattoman yleistä, että omistajat eivät ymmärrä sisäsiisteyden puutteen tai huonekalujen hajottamisen todellisia syitä, vaan uskovat lemmikin kostavan heille tai haluavan muuten olla ilkeä.”

Antropomorfismiin on siis helppo sortua nykyäänkin eikä vain keskiajalla. Uutta on kuitenkin, että tutkijat alkavat yhä paremmin oppia raottamaan verhoa siihen, mitä muita vaihtoehtoja antropomorfismille on kuin tyhjyys.

Emme ole yksin. Olemme ehkä vähemmän yksin kuin luulimmekaan. Varmaa on vain, että tulevaisuudessa tiedämme enemmän. Se, mitä löydämme, on luultavasti muuta kuin kuvittelemme, koska sitä, mitä on löydettävissä, meidän on vaikea edes kuvitella.

Helena Telkänranta (s. 1965) on vapaa toimittaja.

Kuvat eivät liity artikkeliin.

Mainokset